Noin vuosi sitten tulimme Saksasta takaisin Suomeen. Muistan, kuinka yritettiin saada tavarat mahtumaan
matkalaukkuihin, siivottiin ja yritettiin päättää, mitä viimeisinä päivinä Saksassa
vielä tehtäisiin. Huomattiin, mitä kaikkea kivaa piti tehdä, mutta oli jäänyt
tekemättä. Elämä Saksassa oli muuttunut vuoden aikana arjeksi, ja nähtävyyksiä
ja retkiä tuli tehtyä lähinnä silloin, kun meille tuli vieraita Suomesta. Vaikka
syyskuun aikana oli vähän haikeaa hyvästellä ystäviä ja tuttuja paikkoja, odotin
jo kovasti läheisten tapaamista Suomessa. Etenkin raskauden suhteen tuntui siltä,
että lähipiiri Suomessa odottaa tulevaa vauvaa ihan erilailla kanssani kuin uudet
tuttavuudet Saksassa ja oli mukava päästä jakamaan tätä odotusta vähän lähempänä.
Saksassa oli syyskuussa vielä kesäisiä päiviä. Illat
alkoivat viiletä ja välillä sateli, mutta päivisin saattoi olla vielä oikein lämmintä.
Ne ilmat toivat mieleen ne innostuksen ja jännityksen tunteet, kun saavuimme ensimmäistä
kertaa Stuttgartiin ja aloimme tutustua kaupunkiin. Vuosi sitten saavuimme
loppukesän tunnelmista syksyiseen ja sateiseen Suomeen. Uusi alku Suomessa ei
ollutkaan sitten niin helppo ja mukava kuin olin ajatellut, mutta nyt vuoden
päästä voin ilokseni todeta, että viimeinen puoli vuotta on ollut elämäni
parasta aikaa.
En ole kaivannut Saksaan, mutta olen iloinnut siitä, että
muutamien ystävien kanssa yhteydenpito on säilynyt välimatkasta huolimatta. Ei
välttämättä aina kovin tiiviinä, mutta kuitenkin säilynyt siitäkin huolimatta,
että elämäntilanteet ovat ehtineet muuttua vuoden aikana. Yhteydenpito on ollut
luontevinta niiden kanssa, joiden kanssa tuli muutenkin nimenomaan juteltua
paljon. Tutustuin yhteen aivan mahtavaan tyyppiin ja luulin, että yhteydenpito
olisi ollut tiiviimpää, mutta se on jäänyt kuitenkin aika vähäiseksi, vaikka
edelleen välillä viestitellään. Suurin syy oli ehkä juuri se, että tehtiin
paljon kaikkea yhdessä, eikä puhelimessa puhuminen tai viestittely tunnu niin luontevalta. Toisaalta on myös pari ihmistä, joiden kanssa
en osannut odottaa yhteydenpitoa, mutta kuulumisia tulee kuitenkin edelleen
vaihdettua.
On ollut myös mukava huomata, että saksan kielen taito ei
ole kadonnut kokonaan, vaikka kieltä en ole juurikaan käyttänyt vuoteen. Ymmärrän
edelleen saksaa jonkin verran ja pystyisin vähän puhumaankin. Sanoja joutuu vähän hakemaan, taivutusmuotoja miettimään ja kielioppi täytyisi kerrata, mutta tuntuu siltä, että aiemmin opitun saisi aika helposti palautettua mieleen. Välillä tekisi mieli
puhua saksaa, mutta kynnys puhua on kasvanut. Saksassa oli pakko vaan yrittää
rohkeasti huonolla saksalla alusta asti, mutta Suomessa tekee
mieli turvautua saksankielisten kanssa vahvempaan yhteiseen kieleen eli suomeen
tai englantiin.
Kun tammikuussa vauva mullisti elämämme, ei Saksa ole
oikeastaan mahtunut ajatuksiini. Elämä Saksassa tuntuu kaukaiselta ja vaikea
uskoa, että vasta vuosi sitten tulimme takaisin. Meidän vauva-arki on ollut
niin mukavaa, etten ole kaivannut mitään muuta. Tuo pieni lapsi kuitenkin
kasvaa hurjaa vauhtia ja se muistuttaa siitä, että joskus elämään mahtuu taas
muutakin kuin äitiyttä. Pikkuhiljaa mieleen onkin hiipinyt kysymys, mikä olisi
seuraava seikkailu ja milloin olisi sen aika. Siihen asti on hyvä hetki nauttia
tästä hetkestä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti